Sabalana

Sirottuneena Floresinmeren alueelle Sulawesin ja Floresin välille Itä-Indonesiaan, Sabalana-saaret muodostavat matalan korallikaaren, jonka aika ja matkailu ovat jättäneet lähes täysin koskemattomaksi. Tämä pieniä saaria ja atolleja käsittävä ketju — koti Bajau- ja Bugis-kalastusyhteisöille, joiden elämä on meren hallitsemaa yhtä täydellisesti kuin millään muulla kansalla maailmassa — tarjoaa tutkimusmatkalaisten risteilyvieraille ainutlaatuisen kurkistuksen poikkeuksellisen taitavaan ja kauniiseen merelliseen kulttuuriin.

Sabalana-saarien luonne on erottamattomasti sidoksissa Bajau-kansaan — "Meren Nomadeihin" — joiden suhde valtamereen on vertaansa vailla missään muussa kulttuurissa. Perinteisesti viettäen koko elämänsä veneissä tai veden päällä paalujen varassa olevissa taloissa, Bajau ovat kehittäneet fysiologisia sopeutumia sukellukseen, joita tiede vasta alkaa ymmärtää, mukaan lukien suurentuneet pernalisäkkeet, jotka mahdollistavat pidennetyn hengityksen pidättämisen. Heidän vapaasukellustaitonsa — sukeltaminen yli kahdenkymmenen metrin syvyyteen yhdellä hengityksellä kalojen, merikurkkujen ja simpukoiden keräämiseksi — on dokumentoitu tutkijoiden avoimen ihailun saattelemana.

Elämä Sabalana-saarilla seuraa tuulen, vuoroveden ja kalojen vaelluksen määräämiä rytmejä. Talot – rakennettu paalujen varaan matalien vesien ylle, yhdistetty kapeilla, kuluneista laudoista tehdyillä kävelysilloilla – muodostavat vedenalaisia kyliä, joilla on poikkeuksellinen luonne. Lapset uivat ennen kuin oppivat kävelemään. Veneet rakennetaan ilman piirustuksia, käyttäen sukupolvelta toiselle siirtyneitä tekniikoita. Iltapala on mitä meri on sinä päivänä antanut – grillattua kalaa, merikurkkua, merileväsalaattia – joita seurataan riisillä ja tulisella sambalilla (chilitahna), joka on indonesialaisen keittiön universaali mauste.

Sabalana-saaret ovat pääasiassa tutkimusmatkalaivojen ja sukellusveneiden kohteena, jotka liikennöivät Sulawesin ja Floresin välisillä vesillä. Saaret eivät tarjoa matkailupalveluita, säännöllistä liikennettä tai majoitusta, paitsi mahdollisesti paikallisten perheiden kanssa sovittuna. Paras aika vierailla on kuivakauden aikana huhtikuusta marraskuuhun, jolloin meri on tyyni ja näkyvyys paras. Kulttuurinen herkkyys on välttämätöntä — nämä yhteisöt ovat aitoja ja asuttuja, eivät näyttelyitä, ja vierailijoiden tulisi lähestyä niitä kunnioituksella ja aidolla halulla ymmärtää.